Toinen päivä heinäkuuta 1990 kuljetettiin Suomessa tarhattujen kiljuhanhien ensimmäinen varsinainen istutuserä salaiselle paikalle Lappiin. Alkujaan oli tarkoitus vapauttaa 28 lintua ja lopulta istutettiin 27 lintua, joista kaksi oli pesineitä emoja. Tältä pesineeltä parilta oli tarhassa karanneet poikaset toiseen poikueeseen. Muut istukkaat olivat siipiä kasvattelevia poikasia. Kaikki istutettavat kiljuhanhet oli kaula- ja nilkkarengastettu sekä mitottu hyvissä ajoin ennen kuljetuksen määräpäivää. Kuljetus hoidettiin ilmateitse Hailuodon tarhalta istutuspaikalle saakka. Ilkka Lehmus hoiti neuvottelut Rajavartioston esikunnan kanssa Rajavartioston meripelastushelikopterin käytöstä, jonka virallinen puoli lopulta hoidettiin ympäristöministeriön virka-apupyyntönä sisäasiainministeriölle. Lehdistölle jaettiin etukäteen tiedote istutuksista ja toimittajia oli salaisen lähdön hetkellä sankoin joukoin Niemisen pirtissä ja pihalla. Salaperäinen tapaus huomioitiinkin näyttävästi kaikkialla tiedotusvälineissä.
Kuljetuksen tapahtumat:
Valppaita: Yön istuttajat ja erämaasta löytynyt Janne Kumpulainen viettivät totutusaitauksen tuntumassa, johon ihan tavallinen Pekka Nieminen rakensi itselleen puuttuvan teltan korvikkeeksi pahvisista kuljetuslaatikoista nukkumaputken. Yön mittaan pahoin paleleva sihteeri seurasi Niemisen esimerkkiä. Totutusaitauksessa olevat kiljukkaat osoittautuivat valppaiksi luontokappaleiksi, jotka reagoivat nopeasti ylitse lentäviin kalalokkeihin (Larus canus) ja tunturikihuihin (Stercorarius longicaudus). Ihmisiin tarhassa kasvaneet linnut suhtautuivat edelleen huomattavasti luottavaisemmin kuin muihin luontokappaleisiin.
Vapauteen: Seuraavaan puolenpäivään mennessä kiljukkaat olivat nyhtäneet parin aarin istutusaitauksesta kaikki sarat (Carex rostrata) ja osoittivat selvää kiinnostusta aitauksen ulkopuolisiin luhtavilloihin (Eriophorum angustifolium) sekä muihin ravintovaroihin. Lintuja tarkkailemaan jäävä Janne Kumpulainen sai suuntaa-antavat ohjeet, mitä pitää vapautettavien kiljuhanhien seuraamisesta saada irti. Totutusaitaus avattiin ja kiljukkaat aloittivat elonsa tunturimaiden 'huolettomina poikina' salaisen järven salaisia saraikkoja nyhtäen ja rantojen jänkiä tepastellen. Totutuksen aikana kaksi kiljukkaista oli menettänyt jalkarenkaansa (kaularenkaat nro 21 ja 37). Renkaat katosivat liejuun ja, koska vain kaularenkaita oli varalta matkassa, nämä linnut jäivät nilkkarenkaattomiksi.
Lapin kiireetön elämänrytmi: Tunturiylängön rauhalla ei ollut pienintäkään rauhoittavaa vaikutusta istutusryhmään. Kaikki vakuuttivat olevansa kiireisiä miehiä ja kotiin Oulun kautta Hailuotoon päätettiin palata nopeinta reittiä, nopeimmilla mahdollisilla kulkuvälineillä. Näin myös tehtiin. Se, että kahden päivän mittaiseksi suunniteltu istutusmatka venyi työviikon pituiseksi, maanantaista perjantaihin, oli istutusryhmästä täysin riippumaton tapahtuma. Jo lähtiessä, kun helikopteri saapui Hailuotoon, koneen kapteeni kertoi, että kopteri ei ehkä pääsekkään aiempien suunnitelmien mukaisesti hakemaan istutusryhmää pois, vaikka parhaansa tekevätkin. Jos kopteri ei tule tiistaina kello 17 mennessä, se ei tule ollenkaan.
Tiistaina kello 17 istutusryhmä oli ollut jo tunnin poistumisvalmiudessa salaisen laskeutumispaikan vieressä, muonat olivat lähes loppuneet, ja Niemiseltä ja vanhemmalta Lehmukselta myös markan kolikot, jotka olivat siirtyneet tikkurahan peluussa sihteerin haltuun. Aina vähän väliä joku oli kuulevinaan koneen hurinaa, joka lienee ollut pohjoisen Norjan lentoliikennettä tai tuulen kohinaa tunturiylängöllä. Vielä klo 19 istutusryhmä vakuutteli, että helikopteri tulee - vaihtoehto olikin sitten 45 kilometrin kävely poropolkuja pitkin lähimpään kylään.
Klo 19.30 sihteeri ilmoitti lähtevänsä Hailuotoon ja käveli jänkään kahta painavaa kassia käsissään roikottaen, kameralaukku kaulassa roikkuen. Kurjenkanervat (Phyllodoce caerulae), jotka olivat olennainen osa tunturiylängön kukkaloistoa, rahisivat kassien pohjaan. Hetkessä reppuselkäiset porhalsivat ohi ja joutuivat sittemmin useaan otteeseen odottelemaan kassien kantajaa. Näin jatkui, kunnes Pekka Nieminen keksi tehdä lämpöhaalareista repun kassien kantimiksi. Mutta tuolloin tavallisesta Pekka Niemisestä oli tullut jo SE Nieminen.
Salaisuus murtuu: Puoli peninkulmaa jokivarren poronpolkuja taivaltanut, tundraurpiaisen (Carduelis hornemannii) pesälle pysähtynyt retkikunta huomasi rantakoivikossa lierihattuisen nuoren naisen onkivapoineen. Naista seuraten retkue päätyi sananvaihtoon myös aviomiehen kanssa, jonka kasvoille nousi oivaltamisen ilme ja oivalluksensa myös sanoiksi puki: "Sinä olet SE Pekka Nieminen". Se salaisuudesta. Olivat ehkä panneet edellisenä päivänä merkille leirinsä ylitse jyrisseen helikopterin niin mennen kuin tullenkin. Lieko kuunnelleet samalla radiouutisia salaiseen paikkaan tapahtuvista kiljuhanhi-istutuksista. Loppumatkalle riittikin sitten paljon iloa aiheesta; SE Nieminen, johon istutusryhmä jaksoi keksiä sitä sun tätä jatkoa ja uusia näkökulmia. Paljon myöhemmin kivuliaan taipaleen jälkeen vanhempi Lehmus korjasi kirkkaimman potin soittaessaan postilinja-autosta rajavartioston esikuntaan (tiedustellakseen helikopterin vaiheita): "Täällä SE komentajakapteeni Lehmus".
Pelkkää marssimista matkanteko ei ollut, ehdittiin syödä ja antaa lahjojakin. Neljään osaan jaetun hiivaleivän ja pienen hernekeittopurkin neljänneksen todettiin riittävän antamaan hyvän mielen ja tunteen siitä, että on syöty. Kukkivia Lapin kasveja ihasteltiin ja kerättiin - vaateliaiden kasvien kukkaloisto kertoi kallioperän kalkkipitoisuudesta ja mm. kultarikkoja (Saxifraga aizoides) oli purojen varsilla ruhtinaallisia määriä. Vanhoilla asuinsijoilla oli sentään tutumpiakin kasveja etelän miesten ihasteltavana. Tällaisesta rauniokummun roskakasasta SE Nieminen kaiveli esille komeat ja painavat rautasaranat, joihin vallan ihastui. Niemisen anteliasta luenteenlaatua kuvaa se, että hän lahjoitti ihailemansa saranat syntymäpäivälahjaksi Antti Lehmukselle. Matkaa maantielle oli tuolloin jäljellä enää 40 kilometriä. Aivan salaa ihailin SEN Niemisen oivalluskykyä.