Kadonneet lepikkoniityt

• Merilä, Eino 1996: Kadonneet lepikkoniityt. -Hailuoto, Insula Rari Generis. Vol 1., *6.10.1996. http://www.netppl.fi/~eikka/bibliografia/insulep.htm

Lähes koko Hailuotoa koskettanut vanha niitty- ja laidunkulttuuri loppui 1950- ja 1960 luvuilla (Markkola & Merilä 1982). Lähtölaukauksena tälle oli vuoteen 1954 lopetettu karjan vapaa laiduntaminen. Tämä käynnisti tapahtumasarjan (syy-seuraus-syynä edellinen seuraus jne.), jolla oli tässä yhteydessä käsittelemättä jätettävä vaikutuksensa myös niittyjen käytön loppumiseen. Varsinaisten lepikkoniittyjen (lehtoniittyjen) aikausi oli päättynyt jo aiemmin, kun puustoa ei enää niitettävissä metsissä manipuloitu harmaaleppää (Alnus incana) suosivaan suuntaan. Viimeinen lepikkoniityn kunnostus lienee tapahtunut heti sodan jälkeen. Hailuodon eteläosien lehtimetsissä metsäniityillä sadon korjuu jatkui, mutta harmaaleppää pitkäikäisemmät puut olivat vallanneet alaa. Harmaalepän hävittyä ja puulajin vaihduttua niittämistä jatkettiin niin pitkälle, kun metsäheinikko satoa tuotti. Muutamista parhaimmista (erillisiä pikkualoja) metsäheinikoista niittäminen loppui vasta 1950-1960-lukujen vaihteessa.

• Niityn raivaus: Vuosisadan alussa lepikkoniittyjä vielä raivattiin ja raivautettiinkin. Usein lepikkoniityn raivasi joku muu kuin maanomistaja, jolloin korvaus työstä tuli esimerkiksi seuraavasti: Raivaaja sai puut ja risujen päältä niitetyn ensimmäisen ja jopa toisen heinäsadon. Vuotuisiin työvaiheisiin sekä lepikkoniityllä että muilla metsäheinikoilla kuului:
• Niittyjen korjaus: Keväällä oksat käytiin keräämässä ja läjittämässä esimerkiksi pensaiden päälle. Samalla kertaa saatettiin siivota pois rantaniityille ajautunut ärje (lähinnä kaislasilppua yms. muodostunut kasaantumisaines). Pensaisiin, joihin risuja ja ärjettä kasattiin vuodesta toiseen syntyi oma kasvillisuutensa. Vaaraimia (vadelmia) ei metsä- ja rantaniityillä juuri muilla paikoilla ollutkaan.
• Rahtiniityt: Monilla taloilla oli metsä- ja rantaniittyä niin paljon, että oma väki ei pystynyt kaikkea niittämään. Heinän tuottokin olisi ollut suurempi kuin oma tarve. Pientilalliset ja mökkiläiset tekivät näitä rahtiniittyinä (kontrahti), useinmiten siten, että maan vuokraaja sai puolet heinistä. Laajimmin niityjä omistaneella talolla kerrotaan Syökarissa olleen 35 latoa. Huomattava osa näitä ympäröivistä niityistä (ladonaloja) oli rahtiniittyinä.
• Niittyjen teko: Metsäniittyjen hyvälaatuiseksi koettu heinä tehtiin lakoontumisvaaran takia ennen rantaniittyjä. Rantaniittyjen tapaan metsäniityillä - niiden niittyaukeilla - oli olkikattoisia latoja, joihin sato kerättiin. Sekä metsä- että rantaniityillä luotolaisten hiiriksi kutsumat myyrät silppusivat talvella runsaina esiintyessään latojen ja saurojen heiniä. Pahimmillaan heinäsilpusta ei juuri ollut kylälle vietäväksi (harvemmin). Hivenen hatarista kuvauksista päätellen sekä metsä- että rantaniittyjen ladoissa tuhon aiheuttaja on ollut peltomyyrä (Microtus agrestis).
• Heinänteon ohessa varsinkin huonoina heinävuosina samasista lehtimetsistä tehtiin lampaille mieluisia lehtikerppuja, joita yleisesti kuivatettiin ja säilytettiin ladoissa heinien päällä. Erikoisempi niityiltä saatu tuote oli vaatekaappien hajusteeksi saatava hajuheinä (tesma) (Merilä 1992, 1993).

Vanhojen lepikkoniittyjen kasvupaikoille ei ole Lounais-Suomen lehtoniittyjen jalojen lehtipuiden tapaan jäänyt muistoja heinäntuoton kannalta sopivaksi harvennetuista varjopuista. Muut puulajit ovat kokonaan syrjäyttäneet lyhytikäisen harmaalepän. Siten lepikkoniittyjä ei myöskään voida kunnostaa kultturihistoriallisiksi tai luonnonmuistomerkeiksi perustaa entisille paikoilleen (Markkola & Merilä 1986). Myös niittytaloutta palvellut rakennuskanta niittymökkeine ja satoine latoineen on neljässäkymmnessäviidessä vuodessa täydellisesti hävinnyt.

Vanhoista niittyjen maanjakokartoista voi päätellä, että lepikkoniityksi raivatut maa-alat olivat toista kertaa maatalouskäytössä (kso. mm. Stierwald 1767, Frosterus 1815). Vanhuuttaan heikentyneet rantaniityt lienevät jääneet metsittymään ja tulleet sittemmin uudelleen käyttöön metsäheinikoina (lepikkoniittyinä). Siten osa Hailuodon eteläosan (Hanhinen, Syökari) nykyistä laajaa lehto- tai lehtimetsää on ollut sekä avomaa- että lehtoniittynä.

Kirjallisuus

eikka@netppl.fi