Näin muisteli minun mummoni

Tässä tiedostossa on kaksi katovuoden 1867 muistiinpanoa ja eri tiedostoina ovat kirjoitukset: Kun minä näin ensimmäisen tulilaivan ja Perä-Pirkko.

Pitkä kevät ja katovuosi 1867

Se oli Erkinpäivä siis toukokuun 18 päivä v. 1867 aikaisin aamulla. Björnholmin nuori miniä Anna Aapontytär omaa sukua Junttila, eli "Heikin Anna", kuten häntä Björnholmin suurperheessä miehensä mukaan kutsuttiin, katseli maisemaa: vainiot talon ympärillä olivat vielä valkeiden hankien peittämät. Talon seinustalta oli jo lumi sulanut ja rakennuksen kivijalan vierestä näkyi joku vihertävä ruohon piikkikin, mutta muutaman kyynärän päässä seinästä oli korkea, kovaksi jäätynyt hanki. Anna Aapontytär otti sukset talon seinustalta nosti ne kinokselle, nousi suksilleen ja pysähtyi hetkeksi miettimään ja painamaan mieleensä: "Tämmöinen oli Erkinpäivä vuonna 1867." Sitten hän lähti hiihtämään aivan siitä Kästämän ja Päärnin vainioitten yli ja Pappilan hakalaitumen läpi kohti Isonkylän aukealla olevaa lapsuuden kotiaan Junttilan taloa. Koko matkalla hän näki vain yhden sulapälven, jonka yli hiihtäessään hän pysähtyi katselemaan ympärilleen ja painamaan mieleensä "tämmöistä oli Erkinpäivänä v. 1867."

Kun Anna Aapontytär illalla palasi takaisin samaa suksenjälkeä oli aurinko jälleen hänen selkänsä takana. Sulapälvi, jonka yli hän oli aamulla hiihtänyt, oli laajentunut toisen kokoiseksi ja jonkun matkan päässä näkyi toinenkin sulapälvi. Ja hiihtäjä pysähtyi taas painamaan mieleensä minkälainen oli sää Erkinpäivänä vuonna 1867. Ja kesäähän ei tullut. Tuo vuosi oli kurja katovuosi josta usein kertoi tyttärilleen Anna Aapontytär ja hänen tyttäriensä kertomasta muistiin merkitsi tyttärentytär A. N.

Näin muisteli minun mummoni (isäni äiti)

Se oli kesäkuun 6.s päivä, siis Kustaanpäivä vuonna 1867 tuon mainion katovuoden keväänä. Minun isäni ja veljeni aukoivat tunkion aitaa siellä Töyrän talon navetan pohjoispuolella ja minä siinä kuokalla hajoittelin lumikinosta tunkion viereltä. Nikun isännät Juho ja Kustaa Juhonpoika tulivat jäänuotalta Ojakylän lahelta. Olivat yökylmän aikana lähteneet jäänuotalle ja nyt aamupäivällä palasivat takaisin. Heillä oli toisen hevosen reessä iso kuorma norsia, toisen hevosen reessä oli nuotta kaikkine tykötarpeineen. Aukeilla paikoilla olivat maat jo lumesta paljaat, mutta metsässä ja aitavierillä oli vielä lumikinokset. Nikun isäntien hevoset pysähtyvät puhaltamaan siinä Töyrän tunkion takana mistä oli lumi jo poissa. Isäntien kesken siinä virisi keskustelu seuraavaan tapaan:
Töyrän isäntä: Joko jäät löyhtyy koskapa toit nuotan jäältä pois?
Nikun isäntä: Toin pois, kesähän tästä pitäisi tulla, kylvöt kai ne tehhään tänäkin vuonna?
Töyrän isäntä: "Pittää kai ne siemenet peltoon panna, tulee kai ees olkiakaan."
Ja olkia niitä tuli. Noin 6 viikkoa oli lämmintä kesää, ja kun ohra oli parallaan tähkää tekemässä, tuli ankara halla. Jyvät mitä syksyllä aina yhdestä riihestä saatiin ne mahtuivat yhteen pohtimeen. Ja ne jyvät oli pieniä kuin kissan kynsiä. Meillä siellä Töyrällä oli vanhaa viljaa, jonka turvin päästiin talven yli.

Kun minä näin ensimmäisen tulilaivan
Perä-Pirkko

eikka@netppl.fi