Aune Nikula 1997: Perä-Pirkko, eli näin muisteli minun mummoni. -Hailuoto, Insula Rari Generis. Vol 2. 25.11.1997. http://www.netppl.fi/~eikka/jarventak/aune3.htm
Lapsuuteni ja varhaisimman nuoruuteni aikana kuulin isäni äidin ja muiden hänen ikäistensä ihmisten entisiä Oulun matkoja muistellessaan usein mainitsevan "Perä-Pirkkoa" ja "Pirkon veneessä" matkustamistaan. Kun sitten aikuiseksi päästyäni kiertelin "kraatarina" Luodon taloissa, niin siellä hyvin usein istahti joku vaari tai mummo muistelemaan vanhoja asioita. Heiltä sain sitten tietää, että tuo Sorron Pirkko eli viralliselta nimeltään Birgitta Smed oli luotolainen talontytär, joka oli pitkillä kalastusmatkoilla oppinut hyvän merenkulkutaidon. Kun sitten Luodon emännät tarvitsivat venekyytiä Ouluun, he menivät pyytämään Sorron Pirkkoa. Ei Pirkon veneellä mitään säännöllisiä kulkuvuoroja ollut. Kun kyydin kysyjiä oli noin 10 henkeä, niin sitten lähdettiin. Yksi hopeamarkka oli kyytiraha, mutta en ole merkinnyt muistiin, oliko tuo edestakainen matkan hinta vai yhteen suuntaan.
Pirkon vene oli erikoisesti naisväen suosima kulkuneuvo. Pirkko ei koskaan ottanut humalaista miestä kyytiinsä eikä suvainnut venessä ryyppäämistä. Ei kai Pirkko mikään aatteellinen raittiusihminen ollut, oli vain tullut näkemään sen, että juopuneet ovat hankalaa matkaseuraa. Se Pirkon "laiva" oli semmoinen iso "kolmisoutu", jota kolmella airoparilla soudettiin, ja Pirkko itse piti perää. Omalaatuinen "laivakeittiökin" Pirkolla oli, nimittäin rautapelti veneen pohjalautojen päällä ja sen päällä sepän tekemä "präntijalka", jonka päälle saattoi asettaa kahvipannun. Pirkolla oli aina pirttinsä uunin päällä säkillinen kuivia tervastikkuja kahvipuiksi. Pannunhöystöt saivat matkustajat itse tuoda. Nykyaikaisesti ajatellen Pirkko siis oli kapteeni, laivanomistaja, liikennöitsijä.
Ja nyt yritän kertoa niinkuin olen isäni äidin kertoman sanasta sanaan tallettanut. Näin siis muisteli minun mummoni:
Se tuo sinun isäsi oli semmonen jonku vuojen alle kymmenen vuotias (isäni oli syntynyt 1872) kun sille yhtenä kesänä tuli pasko (trakooma) silimiin. Se oli jo silloin piirilääkäriltä uloskuulutettu että jos joku sairastuu silmäpaskoon, niin hänet pitää saaha viipymättä lääkärinhoitoon. Oli hyvät heinäilmat ja kiire saada heinätyöt päätökseen ennen Maluriin lähtöä niin oman talon miehet ei oikein joutaneet lähtemään.
Meitä oli sitte aamulla aikaisin siellä rannassa 8 akkaa Pirkko ite yheksäs ja tuo kipiäsilmäinen pikkupoika kymmenes lähtijä. Pirkko oli jo aikaisin kattonu tuulen suunnan ja voiman koskapa heti veneen rannasta irrottua vetäisi päälle ison seilin ja kliivarin. Ja joutuin me oltiin Oulusa. Seili veti niin, että veneen laita aina joskus vettä hörppäsi. En minä sitä muista kuinka kauvan aikaa meni matkalla ja lieneekö tuota kelloa mukana ollutkaan. Se vain on jäänyt mieleen, että se oli vielä aamupäivä kun minä olin pojan kanssa lääkärin vastaanotolla. Minulla oli hameen helmoisa märkiä läiskiä ja minä huomasin lääkärin siinä meitä puhutellessaan vilkaisevan niitä minun helmojani niin minä selitin, että me ollaan justiin Luovosta tultu ja meillä meri nakkasi vettä päälle, niin se tohtori kovasti ihmetteli, että tänä aamuna Luovosta asti.
Niin - niistä matkavaatteista. Ei sitä kaikkein parrailla kirkkovaatteilla kaupunkiin lähetty. Ne oli semmoset markanmörkkiset kotikutoset pumpulivaatteet ja venematkaksi siihen puettiin päälle vielä harmaja puolivillanen hame ja röijy. Se villavaate kun ei niin heleposti kastu. Sielä kaupungissa Pirkko vei veneen siihen Pakhuusin möljään, kun siitä oli hyvä lähtiä kaapungille. Luotolaisten tavalliset kalaveneet jätettiin Kiikelin rantaan tai Kaapungin ojan suuhun.
Minun piti vielä seuraavan päivän aamunaki käyttää poikaa lääkärin luona. Ja toiset matkalaiset toimittivat myös asioitaan. Sitte joskus puolen päivän jälestä kai sitä alettiin lähtiä Luotoon.