Merilä, E. I. 1996: Kun mennyt sukupolvi linnunnimiä uudisti. -Hailuoto, Insula Rari Generis, Vol 1., http://www.netppl.fi/~eikka/linni.html, 17/5/1996
Muutama vuosi sitten hyväksytty lintujen nimistömuutos sai aikaan melkoisesti keskustelua, vaikka muutettavana ei ollutkaan kotoisen pesivän linnuston nimistö. Kotimaisista linnunnimistä keskusteltiin jo vuosisadan alussa. Vanamo-seuran asettama toimikunta teki nimistömuutokset vuosina 1925 (Merikallio & Kivirikko) ja 1950 (Suomalainen & Voipio). Vuoden 1925 nimistömuutoksen pohjaksi julkaisi Einari Merikallio (1924) Luonnon Ystävässä kirjoituksen "Ehdotus suomalaiseksi linnunnimistöksi", johon kirjoittaja toivoi lukijoilta vastaukseksi huomautuksia ja toivomuksia.
Sattumoisin sain 1960-1970-lukujen vaihteessa eräästä luonnontieteellisen kirjallisuuden halpamyyntitilaisuudessa ostetuksi yhden kappaleen Merikallion kirjoituksen eripainosta, johon oli tehty melkoisesti reunamerkintöjä. Ehkä reunamerkinnät olivat aiheuttaneet sen, että paperi ei ollut muille ostajille kelvannut. Itse olin valmis maksamaan vaaditut pennit juuri noiden merkintöjen takia. Nimikkosivun oikeaan yläreunaan kirjoitetun: Palautettavaksi oletin kirjoittajan tekämäksi. Tämä toive tuntuukin toteutuneen, koska sen alle on kirjoitettu alekkain nimet: Merikalliolle ja K. E. Kivirikko. Reunahuomautukset olivat siis toisen huomattavan luonnontieteen vaikuttajan tekemiä. Mielenkiintoani lisäsi se, että huomasin Kivirikon olleen jäsenenä nimistötoimikunnassa ja toisena kirjoittajana seuraavana vuonna julkaistussa luettelossa: "Suomen lintujen uusi nimistö". Ilmari Välikangas (1924) arvosteli Merikallion ehdotusta Luonnon Ystävä-lehdessä, mutta muita ulkopuolisia kannanottoja nimistötoimikunta ei saanut (Saalas 1946). Yritän tässä kirjoituksessa hahmottaa 1920-luvun nimistön muutoshenkeä aikalaisten kirjoitusten ja mm. tuon Kivirikon tuhertelemän eripainoksen pohjalta.
Suomen kielen erityispiirteitä tuntemattoman on vaikea päätellä paljonko Kivirikko vaikutti nimistötoimikuntaan huomautuksellaan: "Erinäisissä nimissä huomaan aivan perustelematonta pyrkimystä antaa etusija pohjalaisille murteellisuuksille. Sitä olisi vältettävä. Kirjoitustavoista olisi välttämättä neuvoteltava jonkun niitä seikkoja ymmärtävän ammattimiehen, jonkun filoloogin, kanssa."
Moniin suuriin nimimuutosehdotuksiin ei Kivirikolla siltikään ole ollut mitään huomauttamista. Virallisten nimien luettelosta poistuivat mm. tynnyrilintu, peltovaris, paarmalintu, poutahaukka, helmipöllö, tiivi, tuonenkurki, räiskä ja ruokki. Liekö niin, että vuonna 1924 varsinkaan harvinaisimpien lajien nimet eivät olleet vielä sillä tavoin vakiintuneita kuin nykyisin. Reunahuomautukset kohdistuvatkin lähinnä koko kansan tuntemien lajien nimiin tehtyihin muutosehdotuksiin. Jälkikäteisarvostelua (Välikangas 1926) nimien poisto ja varsinkin tilalle valitut uudet nimet saivat melkoisesti.
Leppälinnulle Merikallio (1924) pitää leppäkerttua alkuperäisempänä ja kansanomaisempana nimenä, johon Kivirikko on kirjoittanut omana reunahuomautuksenaan "leppäkerttu on kovakuoriainenkin! (kerttu sitäp. = Sylvia)". Vanamoseuran asettamassa toimikunnassa leppälinnun nimi säilyi. Kivirikko suhtautuu melko näräisesti ehdotukseen ottaa tiaisen tilalle käyttöön Merikallion lyhyemmäksi toteama ja yleisemmin käytetyksi toteama tianen: "Huom. ihmisten sukunimi aina Tiainen, ei Tianen. Tianen-muoto on käsittääkseni murteellisuutta tai sen käyttöönotto i-kysymyksen ratkaisua taholta, jolla puuttuu pätevyyttä tähän ratkaisuun." Tiainen muoto säilyi nimistötoimikunnassa ja hömötiainen muuttui ehdotuksen mukaisesti yli 20 vuodeksi metsätiaiseksi.
Merikallio perustelee kiuru-nimen käyttöön ottoa ensisijaiseksi kirjakielessä valtaan päässelle nimelle, leivonen, sillä, että leivo ja leivonen tarkoittavat monin paikoin punatulkkua, taviokuurnaa ja tilhiä. Reunahuomautuksessaan Kivirikko, vaikka hyväksyykin kiurun käyttöön oton, pitää ensisijaisena leivonen-nimeä: "Miksi ei 1. leivonen eli 2. kiuru, kun kerran ed. on kirjakieleen pesiytynyt muoto (kiuru on savo-karjal. kielialueen nimitys, leivonen vars.-suom. hämäläisen)." Muiden leivosten (töyhtö-,metsä-, tunturi- ja aroleivonen) nimien muuttamista hän pitää turhana ja on kirjannut töyhtö- ja metsäleivosen kohdalle: "ehdottomasti entiset nimet!" Kiuru tuli hyväksytyksi työryhmässä, mutta tunturileivonen ei muuttunut lapinkiuruksi vaan tunturikiuruksi.
Peipposen lyhentämistä peipoksi Kivirikko pitää turhana ja viittaa aiempaan leivoseen: "miksi ei yhtä suurella syyllä leivo." Härkä-etuliitteen muuttamiseen järriksi hänellä ei ole huomauttamista. Toimikunta muutti peipposet peipoiksi Merikallion esityksen mukaisesti, mutta kansakunnan puhetapaa tällä päätöksellä ei ole ainakaan Oulun seudulla pystytty tähän päivään mennessä muuttamaan. Peippo jäi virallisilla ilmaisuilla koreilevien tutkijoiden ja harrastajien käyttämäksi nimeksi. Vuoden 1925 nimistötyöryhmä karsi vielä muutamia muitakin nen-loppuja ohi Merikallion ehdotuksen, mutta tältä osin suuri järjestely tehtiin vasta vuonna 1950. Tuolloin mm. monet kertut muuttuivat kerttusiksi ja sirriäisistä tuli sirrejä.
Peltovariksen nimen muuttamista sinivarikseksi Einari Merikallio perustelee seuraavasti: "Mustavaris olisi etuoikeutetuin yleisenä kansanomaisena nimenä, mutta kun se jo on annettu toiselle lajille, niin syntyisi varmaankin erehdyksiä." Nimistötoimikuntaa tuo erehdysmahdollisuus ei tunnu häirinneen, vaan peltovariksesta tehtiin mustavaris ja aiemmasta mustavariksesta nokivaris.
Sepelkyyhkysen muuttaminen toukomettiseksi tuntuu saaneen Kivirikonkin hiljaisen hyväksynnän, mutta pulun kohdalle on kirjoitettu kitkerä huomautus: "lapsellista (kanan pitäisi silloin olla "tipu")." Nimistötoimikuntakaan ei lämmennyt pululle eikä myöskään toukomettiselle, mutta kyyhkyset lyhenivät kyyhkyiksi. Samalla päätöksellä helmipöllöstä tuli yli 20 vuodeksi tarhapöllö.
Teirin muuttaminen teereksi sai nimistökomitean mutta ei Kivirikon siunausta: "vanha nimi jo kirjakieleen omaksuttu". Peltopyy kuitenkin muutettiin ehdotuksen mukaisesti seuraaviksi vuosikymmeniksi turkinpyyksi. Tätä vaihdosta Merikallio perusteli sillä, että peltopyyllä tarkoitetaan monin paikoin viiriäistä tai tunturikurmitsaa (nykyinen kapustarinta), jonka nimeksi hän ehdottikin peltokanaa. Erityisesti tämä kahlaajalinnulle ehdotettu kana-loppuinen nimi ärsytti Välikangasta (1924), joka korosti sitä, että nimet eivät saa antaa väärää käsitystä sukulaissuhteesta. Peltokana-nimen teilaaminen etukäteisarvostelussa ja myös hylkääminen nimistötoimikunnassa tuntuu jääneen jurppimaan Merikalliota. Vastineessaan (1927) hän vielä lohkaisee Välikankaalle: "Taivaanvuohen nimi johtuu tämän lintulajin äänen yhtäläisyydestä vuohen äänen kanssa, eikä tietenkään mainittujen eläinten sukulaisuudesta."
Merikallio perusteli esityksensä vikla-nimen muuttamista vikloiksi sillä, että jälkimmäinen on yleisempi. Tähän Kivirikko on piirtänyt reunahuomautuksen: "Ei kai kannata kaikkia nimiä muutella "yleisyyden" vuoksi!" Tässäkin yhteydessä hänellä on ollut huomauttamista vain suku- ei etunimeen. Nimistötyöryhmälle muutosehdotus kuitenkin kelpasi ja viklat muuttuivat vikloiksi. Samalla monet muut kahlaajien nimet alkoivat saada nykyistä tyyliään. Kun vuonna 1950 nimiä oli jälleen peukaloitu, lähes kaikki kahlaajat kulkivat toisella nimellä kuin vuosisadan alussa.
Merikallio oletti, että Mela teki varmaankin erehdyksen, kun hän Fuligula-suvulle (myöhemmin Aythya) antoi telkän kalevalaisen, Lapissa, Karjalassa ja Länsi-Suomessa yleisesti käytössä olleen sotka-nimen. Merikallion ehdotukseen muuttaa sotkat narskuiksi Kivirikko on piirtänyt vain reunahuomautuksen: "narsku on myös kasvin nimi". Tämä vanha sinapin nimi lienee jo tuolloin ollut poistumassa käytöstä, sillä sotkien nimeämiselle narskuiksi seuraavaksi neljännesvuosisadaksi ei kasvista tullut nimistötyöryhmälle estettä. Samaan logiikkaan luonnollisesti kuului se, että telkän (entinen selkätelkkä) toiseksi viralliseksi nimeksi palasi 25 vuodeksi kalevalainen sotka.
Merikallio toteaa, että suurempia lokkeja kansa nimittää loukeiksi ja ehdottaa tämän nimen käyttöön ottoa. Kivirikko ei lämpene ehdotukselle: "lokki siksi vakiintunut ja hyvä, myös kansal. käyt. nimi, ettei syytä muutella." Kolmivarpaista lokkia, josta tuli pikkukajava, lukuunottamatta nimistötyöryhmä säilytti lokki-nimen. Sukulaislinnuista, räiskistä tuli kihuja ja ruokista seuraavaan nimistökomiteaan saakka jura.
Vuoden 1925 nimistöstä tuli neljännesvuosisadan mittainen. Vuonna 1950 Vanamon uuden toimikunnan nimistö tuli käyttöön. Tässä uudessa nimistössä on vahva revanssin maku, koska monet edellisellä kerralla poistuneet nimet palasivat takaisin nimistöön (ks. Käytössä olleita ja ehdotettuja linnunnimiä). Tällä kertaa nimistötoimikunta oli edellistä laajempi ja työskentelyyn osallistui niin edellisen ehdotuksen tekijä Einari Merikallio kuin sen äänekkäin vastustaja Ilmari Välikangas. Neljänkymmenen vuoden päästä tästä v. 1992 uudet luonnontieteen vaikuttajat, kaikkein uusin nimistökomitea, eivät enää maassamme vakituisesti pesineiden lajien nimistöä juurikaan muuttaneet.
Vuosien 1925, 1950 ja 1992 nimistömuutosten takana olleet yhdistykset ja niiden asettamat nimistötoimikunnat.
| (1920-) 1925 | (1949-) 1950 | (1981-) 1992 |
| Vanamo-seura | Vanamo-seura | Suomen lintutieteellinen yhdistys |
| (Ilmari Hilden) | Olavi Kalela | Olavi Hilden |
| Viljo Hornborg | Einari Merikallio | Ilkka Koivisto |
| K. E. Kivirikko | Veikko Ruoppila | Juha Kuronen |
| K. Linkola | Lauri Siivonen | Lasse J. Laine |
| Einari Merikallio | Paavo Suomalainen | Juhani Lokki |
| M. Rapola | Yrjö Ylänne | Kalevi K. Malmström |
| Paavo Voipio | Antti Reinikainen | |
| Ilmari Välikangas | Ilkka Sten |
Merikallion edustama suuntaus, jossa suosittiin jotain kansan käyttämistä nimistä, ei olisi kansaperinteen säilymiselle suurta apua tuonut, koska eri paikkakunnilla on käytössä hyvin erilaisia nimiä. Perinteisistä nimistä osa olisi joka tapauksessa kadonnut kirjatietouden lisääntyessä ja perinteenä kulkevan luontotietouden samanaikaisesti vähetessä.
Kansanmiehet eivät ole ainoastaan säilyttäneet muutamia ikivanhoja kansanomaisia nimityksiä, vaan myös vanhat viralliset nimet kuten tarhapöllö ja mustakottarainen, poistuvat heidän käytöstään hitaammin kuin lintualan ammattilaisilta - ja peipponen ei ehkä muutu peipoksi koskaan. Siellä missä kansanomaisia nimiä vielä käytetään, merkittäviä sekaannuksia ne eivät voi vähäisyytensä vuoksi aiheuttaa.
Itse olen Hailuodossa jääräpäisesti noudattanut käytäntöä, jossa lintuharrastajan kanssa puhutaan meriharakasta, vuosisadan alun kirjoista oppinsa saaneelle rantaharakasta ja kaikkien vanhan polven luotolaisten kanssa paikkakunnalle perinteisestä pliiskistä. Perinnelinnut - koppatiira, pasko, värry, uitti, loue - ovat niminä uhanalaisia. Uhkana on suuri luonnontieteellinen tieto- ja viihdetarjonta ja osaltaan myös suureksi paisunut lintuharrastajien joukko, joka papukaijana toistaa uutta harrastajaslangia ja suurten vaikuttajien keksimää, kompromissoimaa ja revanssoimaa nimistöä.